Grimoire eli vanha loitsukirja

Käsin kirjoitettu magian käsikirja tunnetaan nimellä grimoire. Kyse ei ole salaperäisestä esineestä vaan hyvin järjestellystä ohjekokoelmasta. Sivuilla kerrotaan, mihin aikaan työ tehdään, mitä välineitä tarvitaan ja millä sanoilla henget kutsutaan paikalle. Tekstit kulkivat kopioijalta kopioijalle, ja jokainen jätti niihin oman jälkensä. Painokone toi samat ohjeet myös tavallisen väen ulottuville ohuina vihkoina. Pohjoisessa vastaavaa kirjaa sanottiin mustakirjaksi, ja siihen liittyi omia tarinoita. Kirjojen historia kertoo yhtä paljon lukutaidosta ja pelosta kuin taikuudesta itsestään. Nimi juontuu kieliopista, mikä kertoo latinan vanhasta arvovallasta. Käsikirjoitusten vaiheet avaavat siksi kiinnostavan näkymän menneiden vuosisatojen arkeen.

Ohjekirja henkien kutsumiseen

Loitsukirja tarkoittaa käsikirjaa, johon on kirjattu ohjeet taikojen tekemiseen. Grimoire on tällaisen kirjan vanha nimitys, ja sisältö on usein hämmästyttävän käytännöllinen. Sivuilla neuvotaan, millainen puku puetaan, mihin aikaan työ tehdään ja mitä sanoja lausutaan. Piirroksina esiintyy ympyröitä, sinettejä ja merkkejä, jotka jäljennettiin tarkasti kopiosta toiseen. Teksteissä yhdistyivät oppinut tähtitiede, lääkintätaito ja se, mitä kansa kutsui nimellä noituus. Omistaja piti kirjaa piilossa, koska pelkkä hallussapito riitti syytteeksi. Salailu kuuluu siksi olennaisesti näiden kirjojen vaiheisiin. Nimi itse kertoo yllättävän paljon siitä, miten tavallinen ihminen suhtautui latinaksi kirjoitettuun tekstiin.

Kieliopista salatieteeseen

Sana grimoire johtaa ranskan kielioppia tarkoittavaan sanaan. Latinankielinen oppikirja oli lukutaidottomalle käsittämätön, ja nimitys siirtyi vähitellen taikakirjoihin. Kielen vaikeus loi ympärilleen arvovaltaa. Jos noituus oli rikos, kirja oli siitä paras todiste, ja siksi tekstejä myös hävitettiin. Kopioijat lisäsivät omia täydennyksiään, joten sama teos vaihteli käsikirjoituksesta toiseen. Virheet siirtyivät eteenpäin ja muuttuivat osaksi perinnettä. Kirjan hankkiminen vaati usein välikäsiä ja salaisia yhteyksiä. Omistajaa saattoi suojata pelkkä maine, sillä harva halusi ärsyttää taitavaa lukijaa. Latinan sekaan tuli hepreaa, kreikkaa ja pelkkiä äänteitä, joita kukaan ei enää osannut selittää. Muutamat teokset nousivat silti muiden yli ja levisivät kaikkialle Eurooppaan.

Salomonin nimeen kirjoitetut

Kuuluisimmat niistä liitettiin kuningas Salomonin nimeen. Salomonin avain kokoaa ohjeet henkien kutsumiseen, ja sen käsikirjoituksia tunnetaan 1400-luvulta lähtien. Pienempi Salomonin avain luetteloi henkiä ja niiden sinettejä, ja se sai lopullisen muotonsa 1600-luvulla. Vanhemmat juuret ulottuvat kreikkalais-egyptiläisiin taikapapyruksiin, joita kirjoitettiin jo ennen ajanlaskun alkua. Arabialainen tähtitieteen ja magian käsikirja käännettiin latinaksi 1200-luvulla nimellä Picatrix. Rakenne toistuu näissä teoksissa hyvin samankaltaisena. Ensin tulee puhdistautuminen ja paasto, sitten oikean hetken valinta, ja lopuksi kutsu sekä henkien lähettäminen pois. Käsikirjoitukset pysyivät kalliina, joten lukijakunta oli pitkään pieni ja oppinut.

Vihkot kansan käsissä

Painokone muutti taikakirjojen aseman perusteellisesti. Ohuet vihkot kiersivät markkinoilla ja kulkukauppiaiden pussissa 1700-luvulta lähtien. Ranskassa suosituin oli pieni kokoelma nimeltä Petit Albert, ja siinä oli sekä kotilääkkeitä että onnenkeinoja. Saksankielisellä alueella levisivät Mooseksen kuudes ja seitsemäs kirja. Ne eivät liity Raamattuun, mutta niitä myytiin sen arvovallan varjossa. Ostajat olivat tavallisia ihmisiä, jotka etsivät apua kadonneeseen omaisuuteen tai karjan sairauteen. Papisto suhtautui vihkoihin ankarasti, ja niitä poltettiin toistuvasti. Kysyntä pysyi silti vahvana, koska kirjoja oli helppo hankkia ja lupaus oli suuri. Pohjoisessa nämä kirjat saivat oman nimensä ja oman tarinansa.

Mustakirja ja Wittenberg

Meillä taikakirjaa sanottiin mustakirjaksi. Kansanperinne kertoi, että tietäjän voima perustui juuri tällaiseen kirjaan, jota ei näytetty kenellekään. Uskomuksen mukaan taito opittiin Wittenbergin koulussa, jossa pimeitä taitoja väitettiin opetettavan. Todellisuudessa suomalainen tietäjä turvautui ennen kaikkea muistiin ja ääneen lausuttuun loitsuun. Käsin kirjoitettuja kokoelmia kuitenkin tehtiin, ja niihin kerättiin parannussanoja, karjaonnen ohjeita ja suojaavia lukuja. Elias Lönnrotin kokoama loitsurunojen laitos vuodelta 1880 näyttää, kuinka laaja tämä sanasto oli. Naapurimaissa liikkui samanlaisia käsikirjoituksia, ja sisällöltään ne muistuttivat toisiaan. Suuri osa aineistosta on nykyään lukijoiden ulottuvilla.

Uudet painokset ja arkistot

Museot ja arkistot ovat avanneet kokoelmiaan, ja vanhoja käsikirjoituksia voi selata myös verkossa. Suomalainen kansanrunousaineisto on järjestetty niin, että yksittäisen loitsun voi jäljittää keräyspaikkaan. Kustantajat julkaisevat taikakirjoista huolellisia laitoksia, joissa alkuteksti ja selitykset kulkevat rinnakkain. Tutkimus on samalla osoittanut, että moni teos on kopio kopiosta ja latina paikoin rikkoutunutta. Havainto ei vähennä kirjojen kiinnostavuutta vaan siirtää painopisteen niiden käyttäjiin. Nykyisessä harjoituksessa oma vihko jatkaa samaa tehtävää, sillä moni kirjaa muistiin toimivat sanat ja hetket. Vertailu vanhojen ja uusien versioiden välillä on nyt helpompaa kuin koskaan. Ero vanhaan on siinä, että kirjaa ei enää tarvitse piilottaa.

Kirjoitetun magian jälki

Kiinnostus näihin kirjoihin selittyy sillä, että ne näyttävät magian arkisen puolen. Sivut eivät kerro suurista voimista vaan tarkoista valmisteluista, ajankohdista ja sanamuodoista. Jos haluat tutustua tarkemmin, aloita kotimaisista loitsukokoelmista ja kansanrunousarkiston hakemistoista. Selitetyt laitokset vanhoista taikakirjoista kannattaa lukea rinnakkain uskontotieteen tutkimuksen kanssa. Osa etsii samoja vastauksia oman elämänsä tilanteisiin, ja silloin meedion tulkinta puhelimessa voi auttaa eteenpäin. Ennustajan kanssa käyty puhelu muistuttaa rakenteeltaan vanhaa neuvonpitoa. Kysymys muotoillaan huolellisesti ennen vastausta. Kuunteleminen ja tarkka sanamuoto ovat kummassakin yhtä tärkeitä. Kirjojen opetus on lopulta se, että merkitys syntyy huolellisesta tekemisestä.