Doreen Valiente ja noituuden äiti

Brightonin kerrostaloasunnossa asui nainen, jonka sanoja luetaan yhä ääneen ympäri maailmaa. Doreen Valiente tunnetaan modernin noituuden äitinä, ja nimitys perustuu hyvin konkreettiseen työhön. Rituaalitekstit, joiden varaan nykyinen harjoitus rakentui, saivat häneltä uuden muodon ja kielen. Runoilijan korva kuuluu jokaisessa hänen muotoilemassaan lauseessa. Myöhemmin perinne avautui hänen ansiostaan myös niille, jotka harjoittivat yksin ilman ryhmää. Arkistoissa tehty selvitystyö toi mukanaan yllättäviä löytöjä perinteen omasta historiasta. Elämäntyö kulki näin runouden, järjestelmällisen tutkimisen ja itsenäisen ajattelun välimaastossa. Vaiheet kertovat samalla siitä, miten uusi henkinen liike löytää oman äänensä.

Modernin noituuden muotoilija

Nykyaikaisen noituuden kieli ei syntynyt itsestään, vaan sen kirjoitti pitkälti yksi englantilainen nainen. Doreen Valiente tunnetaan nimityksellä modernin noituuden äiti. Nimitys ei ole liioittelua, sillä hän muotoili ne tekstit, joita luetaan yhä ääneen eri maiden piireissä. Valienten kädenjälki näkyy siinä, miten noituus puhuu itsestään ja omista menoistaan. Runouden taju kehittyi ennen kirjailijan uraa, ja se kuuluu jokaisessa lauseessa. Julkisuutta hän vältti pitkään ja asui tavallisessa kerrostaloasunnossa Brightonissa. Maine kasvoi silti hiljaisuudessa, kirja kerrallaan, ja laajempi arvostus tuli vasta vuosien myötä. Elämä alkoi kauempaa, Etelä-Lontoon lapsuudesta ja varhaisesta kiinnostuksesta luonnon voimiin.

Tie Gardnerin piiriin

Lapsuudesta lähtien häntä veti puoleensa se, mitä koulussa ei opetettu. Syntymävuosi oli 1922 ja kotipaikka Mitcham Etelä-Lontoossa, ja nuoruus kului lukemisen parissa. Kirjastot ja vanhat kansanperinteen kokoelmat olivat hänen tärkeimmät opettajansa. Noituus oli hänelle ennen kaikkea perinnettä, jota kannatti tutkia lähteistä käsin. Aikuisena hän asettui Brightoniin, missä kiinnostus vain syveni. Vuonna 1953 hän sai vihkimyksen Gerald Gardnerin piirissä Etelä-Englannissa. Kohtaaminen oli käännekohta molemmille osapuolille. Gardnerilla oli rituaalikokoelma, joka kaipasi kirjoittajaa, ja Valientella oli kynä sekä korva runomitalle. Juuri tästä yhteistyöstä syntyi tekstien uudistus, joka muutti koko harjoituksen sävyn.

Runomitta ja jumalattaren sanat

Rituaalitekstien uudistus lähti käytännön havainnosta. Gardnerin kokoelmassa oli laajoja jaksoja, jotka olivat peräisin Aleister Crowleyn tuotannosta. Valiente piti tätä ongelmana, koska Crowleyn maine leimasi koko harjoituksen julkisuudessa. Hän kirjoitti kohdat uudelleen omalla runokielellään ja karsi vieraat ainekset pois. Tunnetuin tulos on jumalattarelle osoitettu runomuotoinen puhe, joka tunnetaan nimellä "jumalattaren käsky". Teksti on yhä käytössä lukemattomissa piireissä, ja siitä liikkuu myös suomenkielisiä käännöksiä. Lyhyemmät loitsurunot syntyivät samalla kädellä ja istuvat rituaalin rytmiin. Työn jälki kuuluu siinä, että kieli muuttui juhlalliseksi mutta silti ymmärrettäväksi. Yhteistyö Gardnerin kanssa ei kuitenkaan kestänyt kuin muutaman vuoden.

Ero ja uudet kumppanuudet

Vuonna 1957 tiet erkanivat. Kiista koski julkisuutta, sillä Valiente vastusti Gardnerin taipumusta puhua lehdistölle. Ryhmässä esitettiin myös uusia sääntöjä, joita hän ei voinut hyväksyä. Työ jatkui toisten harjoittajien kanssa, ja 1960-luvulla hän tutustui Robert Cochraneen. Cochranen piiri painotti perinteistä maaseudun taikuutta, vuoden kiertoa ja välineiden yksinkertaisuutta. Kokemus oli opettava, vaikka yhteistyö päättyi Cochranen kuolemaan vuonna 1966. Näiden vuosien jälkeen hän luotti enemmän omaan harkintaansa kuin ryhmien arvovaltaan. Erot opettivat myös sen, kuinka herkästi pienet piirit hajoavat sisäisiin kiistoihin. Itsenäinen ote näkyy kirjoissa, jotka ilmestyivät seuraavina vuosikymmeninä.

Yksin harjoittavan käsikirja

Kirjat tekivät hänestä laajalti luetun kirjoittajan. Ensimmäinen ilmestyi vuonna 1962 ja kuvasi noituuden asemaa silloisessa Englannissa. Seuraavat teokset käsittelivät luonnonmagiaa, symboleja ja perinteen historiaa yleistajuisella otteella. Merkittävin käänne tuli vuonna 1978, kun ilmestyi teos, jonka mukana oli kokonainen rituaalikokoelma yksin harjoittavalle. Ajatus oli tuolloin rohkea, koska vihkimystä oli pidetty välttämättömänä. Perinne oli hänen mukaansa opittavissa kirjoista ja luonnosta, ja ihminen voi vihkiä itsensä. Ratkaisu avasi oven tuhansille, jotka eivät asuneet minkään ryhmän lähellä. Moni nykyinen harjoittaja aloitti juuri tästä ovesta. Kirjoittamisen ohella syntyi myös tarkkaa selvitystyötä perinteen omasta historiasta.

Arkisto, kokoelma ja laatta

Jälki tutkijana on yhtä tärkeä kuin runoilijana. Arkistotyö tuotti yllättävän tuloksen, kun Gardnerin mainitsema Dorothy Clutterbuck osoittautui todelliseksi henkilöksi. Löytö julkaistiin 1980-luvulla, ja se muutti keskustelun sävyä huomattavasti. Hänen kokoelmansa on nykyään säätiön hallussa, ja esineitä on ollut esillä näyttelyissä Brightonissa. Talon seinään paljastettiin sininen muistolaatta vuonna 2013, ja se oli ensimmäinen laatuaan noitana tunnetulle henkilölle. Suomessa nimi tunnetaan pakanapiireissä, ja teoksia luetaan pääosin alkukielellä. Pakanaverkko ja muut yhdistykset ovat pitäneet keskustelua yllä myös meillä. Vaikutus näkyy siis sekä kirjahyllyissä että käytännön harjoituksessa.

Perinnön jatkuva vaikutus

Vahvin opetus hänen elämästään on se, että perinne kirjoitetaan aina uudelleen. Valiente ei keksinyt noituutta, mutta hän antoi sille kielen, joka kestää lukemista ääneen. Jos haluat tarttua asiaan itse, aloita hänen omista teoksistaan ja etsi rinnalle uskontotieteen tutkimusta uuspakanuudesta. Kotimaiset pakanayhdistykset järjestävät avoimia tapahtumia ja lukupiirejä, joista saa kuvan nykyisestä harjoittamisesta. Osa lähtee liikkeelle omista kysymyksistään, ja silloin meediolle soittaminen voi olla luonteva ensimmäinen askel. Puhelun päässä oleva neuvonantaja kuuntelee tilanteen ja auttaa jäsentämään, mitä oikeastaan haluaa kysyä. Keskustelun jälkeen kirjat avautuvat usein toisin, koska omat kysymykset ovat selkiytyneet. Maltillinen ote kuuluu myös Valienten omissa kirjoissa, joissa käytännön järki kulkee runouden rinnalla.