Lectio divina ja hiljainen luku

Kristillisessä perinteessä on lukutapa, jossa lyhyt teksti käydään läpi rauhassa ja monta kertaa. Lectio divina tarkoittaa jumalallista lukemista, ja nimi on peräisin luostareista. Tapa syntyi aikana, jolloin kirjoja oli vähän ja samaan kohtaan palattiin vuosien ajan. Vaiheet ovat luku, pohdinta, rukous ja lepo, ja niiden järjestys kuvattiin 1100-luvulla. Harjoitus kestää noin puoli tuntia, eikä siihen tarvita muuta kuin teksti ja rauhallinen paikka. Viime vuosikymmeninä tapa on levinnyt luostarien ulkopuolelle retriitteihin ja seurakuntien ryhmiin. Meillä sitä on tehnyt tunnetuksi erityisesti hiljaisuuden liike. Hidas lukeminen kiinnostaa nykyään myös lukijoita, joille uskonnollinen kehys on vieras.

Hidas luku neljässä osassa

Menetelmä tarkoittaa hyvin hidasta lukemista, jossa lyhyt teksti käydään läpi neljässä vaiheessa. Lectio divina on latinaa ja kääntyy suomeksi jumalalliseksi lukemiseksi. Tavoite ei ole ymmärtää tekstiä älyllisesti vaan antaa sen puhutella lukijaa. Luettava kohta on tarkoituksella lyhyt, usein vain pari riviä. Sama kohta luetaan monta kertaa, ja jokaisella kierroksella huomio siirtyy syvemmälle. Lukija pysähtyy siihen sanaan, joka jää soimaan mieleen. Sivuvaikutuksena saavutetaan usein myös hyvinvointi, vaikka se ei ole harjoituksen päämäärä. Kirja voi olla Raamattu, mutta myös muu hengellinen teksti sopii tarkoitukseen. Harjoitus tehdään yksin tai pienessä ryhmässä. Tavan takana on satojen vuosien luostarielämä ja sen päivittäinen järjestys.

Luostarien päivittäinen tapa

Juuret ovat varhaisen kristillisyyden autiomaaluostareissa. Munkit lukivat pyhiä tekstejä ääneen tai puoliääneen, koska hiljainen lukeminen oli tuolloin harvinaista. Benedictus Nursialainen kirjoitti 500-luvulla säännön, jossa lukemiselle varattiin oma aika joka päivä. Työ, rukous ja luku jakoivat vuorokauden selkeisiin osiin. Lukemisen tarkoitus oli hengellinen kasvu pikemminkin kuin hyvinvointi nykyisessä merkityksessä. Kirjoja oli vähän, joten yhteen tekstiin palattiin vuosien ajan. Autiomaan isät ja äidit toistivat lyhyitä lauseita päivän mittaan. Muistaminen oli tärkeämpää kuin uuden tiedon kerääminen. Toisto ei ollut ongelma vaan koko menetelmän perusta. Vaiheiden nimet ja järjestys saivat lopullisen muotonsa vasta paljon myöhemmin.

Guigo ja munkkien tikapuut

Neljä porrasta kuvasi kartusiaanimunkki Guigo 1100-luvun lopulla. Hän käytti kuvaa tikapuista, joita pitkin lukija nousee askel kerrallaan. Ensimmäinen askel on luku, jossa teksti otetaan vastaan hitaasti ja tarkasti. Sitä seuraa pohdinta, jossa yksi sana tai lause käännellään mielessä kuin kivi kädessä. Rukous on vastaus siihen, mitä teksti on lukijassa herättänyt. Lopuksi tulee lepo, jossa sanat jäävät taakse ja jäljelle jää hiljaisuus. Guigo korosti, että portaita ei kiivetä väkisin eikä järjestys ole mekaaninen. Aikalaisille kuva oli tuttu, koska tikapuut esiintyivät myös taiteessa. Vertaus sopi luostarin arkeen, jossa kaikki tekeminen etenee vaiheittain. Käytännön tasolla harjoitus näyttää hyvin arkiselta.

Yksi kohta ja pitkä tauko

Tavallinen harjoitus alkaa paikan ja ajan valinnasta. Kirja avataan samalle kohdalle, ja huoneessa vallitsee hiljaisuus ilman puhelinta tai musiikkia. Teksti luetaan ensin kokonaan läpi ja sitten uudelleen puoliääneen. Toisen luvun aikana jokin sana nousee yleensä esiin muita voimakkaammin. Sitä sanaa toistetaan mielessä, ja siihen liittyviä ajatuksia seurataan ilman kiirettä. Kolmannessa vaiheessa lukija kertoo omin sanoin sen, mikä nousi pintaan. Aika kannattaa valita samaksi joka päivä, koska tottumus helpottaa aloittamista. Loppuun jätetään useita minuutteja, joiden aikana ei tehdä mitään. Kokonaisuus kestää tavallisesti 20 tai 30 minuuttia. Yksinkertainen kaava on löydetty uudelleen viime vuosikymmeninä.

Uusi kiinnostus 1900-luvulla

Toisen maailmansodan jälkeen tapa alkoi levitä luostarien ulkopuolelle. Katolisessa kirkossa 1960-luvun uudistukset kannustivat tavallisia ihmisiä lukemaan Raamattua itse. Luterilaisissa ja anglikaanisissa yhteisöissä menetelmä otettiin käyttöön retriiteissä ja rukouspiireissä. Samaan aikaan kaupunkielämän kiire teki hitaudesta houkuttelevan ajatuksen. Menetelmää on sovellettu myös runouteen ja muihin teksteihin ilman uskonnollista kehystä. Kirjallisuusterapiassa käytetään samankaltaista hidasta lukemista keskustelun pohjana. Oppaita julkaistiin myös aloittelijoille sopivassa muodossa. Ero on siinä, että alkuperäisessä muodossa keskustelukumppani on Jumala. Meillä perinne on kasvanut erityisesti hiljaisuuden liikkeen myötä.

Retriitit ja hiljaisuus

Hiljaisuuden liike on tehnyt harjoituksesta laajalti tunnetun myös täällä. Retriittikeskukset järjestävät viikonloppuja, joissa vaietaan ja luetaan lyhyitä tekstejä ohjatusti. Hiljaisuuden ystävien kaltaiset yhdistykset kouluttavat ohjaajia ja pitävät luetteloa tapahtumista. Seurakunnissa toimii pieniä ryhmiä, joissa sama kohta luetaan yhdessä ja jaetaan lyhyesti. Hengellinen ohjaus tarjoaa henkilökohtaisen keskustelun harjoituksen etenemisestä. Menetelmä ei ole terapiaa eikä sitä ole tarkoitettu hoitamaan sairauksia. Moni kuitenkin kertoo, että kiire hellittää ja ajatukset selkiytyvät. Kynnys osallistua on pidetty tarkoituksella matalana. Tästä syystä harjoitus on löytänyt myös uskonnollisesti etäisiä lukijoita.

Oma harjoitus alkuun

Pienin mahdollinen aloitus riittää tässä hyvin. Valitse yksi lyhyt kohta, varaa 15 minuuttia ja lue se kolme kertaa rauhassa. Pidä muistikirjaa siitä, mikä sana jäi mieleen, sillä toistuvat havainnot alkavat kertoa jotain. Retriittikeskusten lyhyet kurssit antavat ohjatun kokemuksen, ja niitä järjestetään ympäri vuoden. Hengellisen ohjauksen tapaamiset auttavat silloin, kun harjoitus tuntuu jumittavan. Luostariperinteestä kertovat suomenkieliset kirjat ja Benedictuksen säännön käännös avaavat taustaa. Guigon kirjoitus tikapuista on lyhyt, ja se kannattaa lukea kokonaan. Ryhmässä lukeminen tuo lisää näkökulmia, jos yksin tekeminen tuntuu vaikealta. Säännöllisyys on tässä harjoituksessa tärkeämpää kuin kerralla käytetty aika.