Monadi ja kaiken alkuperäinen ykseys

Ajatus siitä, että kaikki on lähtöisin yhdestä, kuuluu ihmiskunnan vanhimpiin. Pythagoralaiset antoivat tälle alkulähteelle nimen, ja käsite monadi kulki heiltä vuosisatojen läpi uusiin perinteisiin. Uusplatonistit ja gnostikot näkivät siinä tuntemattoman jumaluuden, josta todellisuus virtaa kerros kerrokselta. Renessanssin oppinut John Dee piirsi sille oman merkin. Filosofi Gottfried Wilhelm Leibniz taas rakensi koko maailmankuvansa lukemattomien pienten ykseyksien varaan. Teosofit puolestaan pitivät sitä jumalallisena kipinänä, joka kulkee elämästä toiseen kohti täydellisyyttä. Jokainen perinne antoi käsitteelle oman sävynsä. Silti niitä yhdistää sama pohdinta siitä, miten moninaisuus syntyy yhdestä ja miten se voi palata takaisin.

Ykseys kaiken alkuna

Kreikan kielen sana "monas" tarkoittaa ykseyttä tai yksikköä. Siitä on johdettu suomenkin käsite monadi, joka viittaa alkuperäiseen ykseyteen. Sen ajatellaan olevan jakamaton ja itsessään täydellinen. Kaikki muu syntyy siitä, mutta se itse ei synny mistään. Ajatus kuulostaa abstraktilta, mutta sen ydin on helppo kuvitella. Ajatellaan yhtä pistettä tyhjällä paperilla, josta kaikki viivat ja muodot myöhemmin lähtevät. Esoterismi on vaalinut tätä kuvaa vuosisatoja, koska se tarjoaa vastauksen ikivanhaan arvoitukseen moninaisuuden synnystä. Käsitteellä on silti eri perinteissä hyvin erilaisia merkityksiä. Ensimmäisinä sitä käyttivät järjestelmällisesti Pythagoraan oppilaat, joille luvut olivat koko todellisuuden perusta.

Pythagoralaisten ensimmäinen luku

Pythagoralaisille ykseys ei ollut tavallinen luku muiden joukossa. Se oli kaikkien lukujen lähde, josta kaksi, kolme ja muut syntyivät. Kun ykseys jakautui, syntyi kaksinaisuus, jota he kutsuivat nimellä "dyadi". Sen myötä maailmaan tulivat vastakohdat, kuten valo ja pimeys tai raja ja rajattomuus. Pythagoralaisten pyhin kuvio oli "tetraktys", kymmenen pisteen kolmio, jonka huipulla on yksi piste. Tuo yksinäinen piste kuvasi alkuperäistä ykseyttä. Merkkinä käytettiin myös ympyrää, jonka keskellä on piste. Sama kuvio tunnetaan myöhemmin auringon ja kullan merkkinä. Matemaattinen mystiikka jätti jäljen, jonka renessanssin esoterismi myöhemmin löysi uudelleen. Ennen sitä ajatus kuitenkin syveni antiikin viimeisten filosofien käsissä.

Uusplatonistit ja gnostikot

Kolmannella vuosisadalla elänyt Plotinos opetti, että kaiken takana on Yksi. Se on niin täydellinen, ettei siitä voi sanoa mitään, ei edes sitä, että se on olemassa. Yhdestä virtaa ensin henki, sitten sielu ja lopulta aineellinen maailma. Tätä kutsutaan emanaatioksi, ja sitä on verrattu valoon, joka heikkenee etääntyessään lähteestään. Gnostilaiset liikkeet käyttivät samaa kuvaa omalla tavallaan. Heidän teksteissään korkein jumaluus on usein juuri monadi, käsittämätön ja nimetön alkulähde. Siitä syntyivät henkiolennot, joita kutsuttiin aioneiksi. Maailma oli gnostikoille kaukainen ja osin vääristynyt heijastus tästä valosta. Ihmisen tehtävä oli muistaa oma alkuperänsä. Vuosisatoja myöhemmin eräs englantilainen oppinut halusi tiivistää koko tämän viisauden yhteen piirrokseen.

John Deen salaperäinen merkki

Kuningatar Elisabetin hovissa vaikuttanut John Dee oli matemaatikko, tähtitieteilijä ja okkultisti. Vuonna 1564 hän julkaisi lyhyen latinankielisen teoksen, joka keskittyi yhteen ainoaan symboliin. Merkissä yhdistyvät kuun sirppi, aurinkoa kuvaava ympyrä keskipisteineen, risti ja oinaan tähtimerkki. Deen mukaan kuvio tiivisti alkemian, tähtitieteen ja Raamatun salaisuudet. Hän uskoi, että sen oikein ymmärtävä voisi nähdä luomisen rakenteen yhdellä silmäyksellä. Merkki levisi myöhemmin ruusuristiläisten piiriin ja koristi heidän tunnetun alkemistisen kertomuksensa sivuja. Kuvio on yhä suosittu okkultismia käsittelevässä taiteessa. Deen symboli kuvasi ykseyttä yhtenä kokonaisuutena, mutta saksalainen filosofi ajatteli pian aivan toisin.

Leibnizin lukemattomat ykseydet

Gottfried Wilhelm Leibniz kirjoitti vuonna 1714 teoksen, joka tunnetaan nimellä “Monadologia”. Hänen mukaansa maailma ei rakennu yhdestä ykseydestä vaan lukemattomista. Jokainen niistä on yksinkertainen, jakamaton ja ilman osia. Leibniz kuvasi niitä ikkunattomiksi, sillä mikään ei pääse niihin sisään eikä niistä ulos. Silti jokainen heijastaa koko maailmankaikkeutta omasta näkökulmastaan, kuin pieni elävä peili. Ihmisen sielu on yksi tällainen ykseys, kivi taas koostuu valtavasta määrästä hämäriä ja uinuvia ykseyksiä. Jumala on asettanut ne alusta asti sopusointuun, jota Leibniz kutsui ennalta määrätyksi harmoniaksi. Ajatus vaikutti filosofiaan pitkään. Vielä syvemmän henkisen merkityksen käsite sai kuitenkin teosofien opeissa.

Teosofinen jumalallinen kipinä

Teosofisen seuran perustaja Helena Blavatsky omaksui vanhan käsitteen 1800-luvun lopulla. Hänen opetuksessaan monadi on ihmisen syvin olemus, jumalallinen kipinä, joka ei koskaan katoa. Se on lähtenyt jumaluudesta ja kulkee pitkän matkan aineen läpi takaisin lähteelleen. Matkalla kipinä kokee kivikunnan, kasvikunnan, eläinkunnan ja lopulta ihmisen elämän. Jälleensyntymät ovat tämän kasvun vaiheita, ja jokainen elämä tuo mukanaan uutta ymmärrystä. Suomessa ajatuksia levitti erityisesti Pekka Ervast, joka luennoi teosofiasta ja perusti myöhemmin Ruusu-Risti-järjestön. Nykyään moni henkinen suuntaus puhuu korkeammasta minästä, ja sen juuret ovat usein juuri tässä perinteessä. Vanha pythagoralainen ykseys on siten muuttunut hyvin henkilökohtaiseksi.

Alkulähteen jäljillä

Pythagoralaisten pisteestä Leibnizin peileihin ja teosofien kipinään sama ajatus on elänyt yli kaksituhatta vuotta. Ykseys on jokaisessa perinteessä se, mistä kaikki alkaa ja mihin kaikki palaa. Filosofisesta puolesta kiinnostunut voi aloittaa Leibnizin lyhyestä teoksesta “Monadologia”. Teosofinen näkökulma avautuu suomeksi Pekka Ervastin luennoista. Ympyrän ja keskipisteen kuvaa voi käyttää myös hiljaisen mietiskelyn kohteena. Oman syvimmän olemuksen pohtiminen herättää usein kysymyksiä, joihin on vaikea löytää vastausta yksin. Puhelinkeskustelu henkisen neuvonantajan kanssa voi tuoda niihin uutta valoa. Kokenut neuvonantaja kuuntelee rauhassa ja auttaa näkemään, mihin suuntaan oma sisäinen kipinä tuntuu vetävän. Moni kokee, että keskustelu muistuttaa yhteydestä johonkin itseään suurempaan. Se voi jatkaa matkaa, jonka antiikin ajattelijat aloittivat yhdestä pisteestä.