Daktyliomantia ja sormuksen heilahdus

Koruista sormus on erottunut omaksi ennustusvälineekseen, ja tavalla on oma nimensä. Daktyliomantia tarkoittaa sormuksen avulla tehtyä kysymistä, ja siihen riittää lanka ja lasi. Toinen käyttötapa oli valmistaa koru tarkkojen ohjeiden mukaan tiettynä hetkenä. Metalli valittiin taivaankappaleen mukaan, ja sisäpintaan kaiverrettiin merkkejä. Salomonin ja muiden tarujen sormukset ovat kuljettaneet samaa ajatusta kirjallisuudessa. Kirkko siunasi omia sormuksiaan sairaiden avuksi, ja hopealle annettiin parantavia voimia. Meillä koru pantiin jouluvellin sisään ja siitä luettiin tuleva kihlaus. Suljettu rengas on aina merkinnyt sitoutumista, mikä selittää sen aseman enteiden joukossa. Menetelmä on säilynyt myös leikkeinä.

Lanka, sormus ja lasi

Kysyjä ripusti sormuksen ohuen langan päähän ja piti sitä liikkumatta lasin yläpuolella. Kirjaimet tai numerot asetettiin astian ympärille, ja sormus alkoi vähitellen heilahdella. Kolahdus lasin laitaan tai pysähtyminen kirjaimen kohdalle luettiin vastaukseksi. Astia täytettiin vedellä, jos kirjaimia ei ollut käytössä. Hiljaisuus kuului menoon olennaisesti. Daktyliomantia tarkoittaa sormuksen avulla tehtyä ennustamista. Nimi tulee kreikan kielen sanasta sormi. Sormuksen avulla koetettiin ennustaa nimiä, lukuja ja tulevia tapahtumia. Toisessa muodossa korua ei ripustettu lainkaan, vaan se oli valmistettu vastaamaan kysymyksiin. Kaksi käyttötapaa kulki rinnakkain vuosisatojen ajan. Sormuksiin liittyvät tarut ovat vielä vanhempia.

Salomonin ja Gygeen sormukset

Tarut sormuksista ovat vanhempia kuin mikään menetelmä. Kuningas Salomonin sormus mainitaan lukuisissa kertomuksissa, ja sen sanottiin antaneen vallan henkien yli. Kreikkalainen taru kertoo paimenesta, joka löysi sormuksen ja pystyi sen avulla tekemään itsensä näkymättömäksi. Omistajan ei tarvinnut ennustaa itse, sillä koru toimi kertomuksissa hänen puolestaan. Toinen tunnettu tarina koskee hallitsijaa, joka heitti kalliin sormuksensa mereen koetellakseen onneaan. Koru palasi hänelle kalan sisällä, mikä tulkittiin merkiksi liian suuresta menestyksestä. Tarut kertovat samasta ajatuksesta, jossa pieni esine kantaa kohtaloa. Kirjallisuus toisti näitä kertomuksia läpi keskiajan. Käytännön puolella sormuksia valmistettiin tarkkojen sääntöjen mukaan.

Tähtien mukaan valettu

Taikasormus valmistettiin ohjeiden mukaan tiettynä hetkenä. Metalli valittiin sen mukaan, mihin taivaankappaleeseen se yhdistettiin, ja kulta kuului auringolle. Hopea liitettiin kuuhun, rauta sotaan ja kupari rakkauteen. Valu tai takominen ajoitettiin tuntiin, jota pidettiin suotuisana. Sisäpintaan kaiverrettiin merkkejä, kirjaimia tai lyhyitä sanoja. Ohjeissa mainitaan usein myös sopiva viikonpäivä. Valmis koru savustettiin suitsukkeella ja säilytettiin liinaan kiedottuna. Renessanssin salatieteen käsikirjoissa näitä ohjeita esitellään yksityiskohtaisesti. Sormusta pidettiin sormessa vain silloin, kun sitä tarvittiin. Kirkko suhtautui tällaisiin esineisiin torjuvasti, mutta antoi silti omat sormuksensa.

Kramppisormukset ja hopea

Kirkon piirissä sormuksille annettiin aivan toinen tehtävä. Englannissa hallitsija siunasi pitkäperjantaina sormuksia, joita kutsuttiin kramppisormuksiksi. Niitä jaettiin sairaille, ja niiden uskottiin auttavan kohtauksiin ja lihaskramppeihin. Kysyntä oli suurta, ja koruja lähetettiin lahjoina ulkomaille asti. Sormuksia annettiin myös hovin jäsenille ja lähettiläille. Perinne jatkui useiden hallitsijoiden ajan. Kansanomaisessa lääkinnässä käytettiin myös hopeaa, joka oli saatu kirkon esineistä. Arkun nauloista taotut renkaat mainitaan aineistoissa suojaavina esineinä. Ajatus oli, että metalli kantoi paikan tai menon voimaa mukanaan. Käyttö oli lääkinnällistä eikä varsinaista kysymistä. Meillä sormus liittyi ennen kaikkea juhliin ja kihlaukseen.

Sormus jouluvellissä

Joulun ja uudenvuoden juhlissa sormus sai oman roolinsa. Vellin tai leivonnaisen sisään pantiin sormus, ja löytäjän uskottiin menevän seuraavana kihloihin. Sama tapa tunnetaan koko Pohjolassa, ja nykyään esineen paikan on ottanut manteli. Uudenvuodenaattona sormus laskettiin lasiin, ja kolahduksista laskettiin kuukausia hääpäivään. Kihlasormuksen pudottaminen tai katoaminen tulkittiin huonoksi enteeksi. Morsiamen korua katsottiin vihkitilaisuudessa tarkkaan, koska sormeen kiinni jääminen kertoi tulevasta. Kansanperinteen aineistoissa nämä tavat toistuvat kaikkialta maasta. Nuorten leikeissä sormukselta kysyttiin nimiä ja lukuja. Leikki jatkuu yhä pikkujouluissa. Renkaan muoto selittää osaltaan sen vahvan aseman.

Suljetun renkaan voima

Renkaan voima perustuu sen muotoon ja tehtävään. Suljettu ympyrä ei ala mistään eikä pääty mihinkään, joten siihen liitettiin ikuisuus ja sitoutuminen. Sinettisormus todisti omistajan henkilöllisyyden ja teki asiakirjasta sitovan. Vala vahvistettiin renkaalla, joten koru merkitsi lupausta ja velvollisuutta. Sormus on lisäksi henkilökohtainen esine, jota kannetaan ihoa vasten. Juuri läheisyys teki siitä uskottavan välineen. Näistä merkityksistä syntyi ajatus, että sormus myös tietää ja vastaa. Langan päässä tapahtuva liike syntyy kädestä, ja ilmiö on hyvin tunnettu. Selitys ei ole poistanut tavan viehätystä, koska koru kantaa aina omistajansa tarinaa. Liikkeissä myydään yhä sormuksia heilurikäyttöön. Perinne on siis siirtynyt esineen mukana eteenpäin.

Vitriinien äärellä

Museoiden hopeakokoelmissa vanhoja sormuksia pääsee katsomaan aivan läheltä. Kaiverrukset ja sisäpinnan merkinnät kertovat käyttötarkoituksesta enemmän kuin ulkoinen koristelu. Korutaiteen historiaa käsittelevät suomenkieliset teokset avaavat metallien ja kivien merkitykset. Kansanperinteen kokoelmista löytyy oman seudun kihlaus- ja jouluenteitä. Vanhoja hopeasormuksia löytää myös kirpputoreilta ja huutokaupoista. Vanhan tavan kokeilu onnistuu langalla ja omalla sormuksella hetkessä. Merkkien liittäminen omaan elämään on silti eri asia kuin niiden historia. Moni haluaa siihen kuulijan, ja silloin rauhallinen puhelu meedion kanssa voi auttaa muotoilemaan kysymyksen. Hyvä keskustelu jättää päätöksen kysyjälle eikä siirrä sitä esineelle.